Menneisyys...

Mä olin aina ihan tavallinen lapsi. Leikin muivieläimillä, rakastin uimista ja piirtelin paljon. Mua ei koskaan laiminlyöty tai pahoinpidelty. Mun lapsuus oli täydellinen. Seiskalla kaikki muuttu. Mua alettiin kiusaamaan ja jäin yksin. Suunnittelin itsemurhaa. Selvisin jotenkin ja kesä meni miten meni. Syksyllä kaikki alko taas mennä huonompaan suuntaan. Aloin viiltelemään ja ahdisti usein. Sit tuli Sanna (koulun psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka luona aloin käymään). Se oli mulle elämän peruskivi. Yhtenä perjantaina, kun olin sen luona  käymässä se kysy multa selviinkö mä viikonlopun yli. Mä en voinu luvata mitään. Se lähetti mut päivystyksen kautta osastolle. Olin siellä pari viikkoa ja pääsin kotiin. Aloin käymään psykiatrisen hoidon arviokäynneillä. Mulle sanottiin, että on parempi, jos käyn vaan siellä. En nähnyt enää Sannaa. Mä en kestäny sitä ku muutaman viikon. Mä lähin yhtenä torstaina läheiselle laavulle repussa lääkkeitä ja alkoholia. Tarkotuksena oli ottaa ne ja hypätä tokkurassa järveen. Mut löydettiin liian aikasin, ja jouduin taas osastolle. Olin siellä koko marraskuun. Kävin joulukuussa vaihtelevasti koulussa, sen mukaan miten jaksoin unilääkkeiltäni herätä. Jatkoin Sannan luona käyntejä ja aloitin tapaamiset psykologin kanssa. Viimeisellä psykologikäynnillä ennen joulua lääkäri ehdotti minulle mielialalääkityksen aloittamista. Olin todella vastahakoinen ja mietin, että en todellakaan  aloittaisi mitään pillereitä. Otin reseptit mukaan Sannalle ja kerroin hänelle, etten todellakaan aio aloittaa lääkitystä. Sanna kertoi lääkkeitä paljon enemmän kuin lääkäri ja sanoi että hänen mielestään minun pitäisi aloittaa lääkitys. Epäilin pitkään mutta lopulta aloitin lääkityksen 29.12.2013. Tein sen Sannan takia. Alussa en huomannut mitään, mutta parin viikon kuluttua aloin laihduttaa. En halunnut syödä mitään, ellei ollut pakko. Äiti soitti Sannalle ja pyysi että juttelisin hänen kanssaan asiasta. Kerroin Sannalle totuuden. Kerroin että haluan laihtua ja että kukaan tai mikän ei voisi estää minua. Hän oli huolissaan. En halunnut olla vaiva, joten pakotin itseni syömään taas. Psykologini alkoi puhua että minun pitäisi lopettaa Sannan luona käyminen ja keskittyä vain hänen käynteihinsä. Kuullessani sen ensikertaa olin purskahtaa itkuun. Ei niin voi tehdä! Päätin, että lopetan viiltelyn. Se ei onnistunut kovin hyvin, sillä terät olivat kokoajan lähellä minua. Tiesin että niistä on päästävä eroon, mutta samaan aikaan tiesin, että joudun pian myös Sannasta eroon. Lupasin itselleni, että saan viiltää enää yhden kerran. Viilsin vasempaan käsivarteeni sydämmen. Se arpeutui ja tiesin, että nyt kukaan ei voi viedä minulta muistoa Sannasta. Etsin jokaisen omistamani terän ja laitoin ne kirjekuoreen. Otin sen mukaani Sannan käynnille autuaan tietämättä, että se olisi viimeinen. Kerroin hänelle viiltelyn lopettamisesta ja hän kysyi, miten aijon pysyä lupauksessani. Otin kirjekuoren ja kerroin, että siinä olivat kaikki terät jotka minulla koskaan oli ollut. Sanna sanoi että olin rohkea. Hän arvosti tekoani. Käynnin loppupuolella hän sanoi, että saan tulla takaisin vasta keväällä. Tunsin itseni niin murskatuksi. Kun astuin ovesta ulos se tunne iski ja itkin koko matkan kotiin. Kotona menin suoraan omaan huoneeseeni ja aloin kuunnella musiikkia (se on yksi ahdistukseni hallinnan keinoista). Perhetyöntekijämme tulee käymään jokaisen käynnin jälkeen, ja niin tuli silloinkin. Hän löysi minut sängystäni itkemästä ja istuutui viereeni sängylle. En voinut tehdä muuta kuin itkeä. En kertonyt mikä minun oli, vaan valehtelin etten tiedä. Sen päivän jälkeen itkin itseni uneen joka yö ja kaikki tekemiseni passivoitui. Lopetin koulussa käymisen ja unilääkitykseni nelinkertaistettiin, jotta voisin nukkua kokonaisia öitä. Kävin monena päivänä seisomassa sillalla. Halusin hypätä. En koskaan tehnyt sitä. Joskus koitin soittaa Sannalle. Hän ei vastannut. Ehkä parempi niin, sillä olisin sanonut hänelle hyvästit ja hypännyt. En voinut lähteä Kertomatta hänelle. En vain voinut. Psykologikäyntejäni lisättiin puolella ja kävin siellä kaksi kertaa viikossa yhden sijaan. Ei se auta mitään. En mä voi luottaa siihen. Mä luotin Sannaan ja se vietiin multa. Mä en enää koskaan halua luottaa keneenkään niin paljon. Mä en voi tietää millon se viedään multa pois. Ainoot joille mä kerron KAIKEN on tää blogi ja mun vihko. Se on jo neljäs sitte viimesyksyn. Kirjottaminen on mun elämä. Ei oo enää ketään, jolle puhua...Tai oloishan mulla Jumala. Tulin ystävänpäivänä 2014 uskoon, mutta se on vielä niin hataraa. Mä koitan luottaa Jumalaan, mut se on vaikeeta. Turtunut ei tunne kipua, mutta ei hellää kosketustakaan...

Tyhjässä huoneessa-Suvi Teräsniska(Tää biisi on yks niistä, joihin en koskaan kyllästy)

Ei ne sua huudelleet, ei tulleet ikkunaan
kun hyppäsit ja taas katosit
Sä mietit minne meet, et suostu palaamaan,
sodassa tiellä vain olisit

No niillä on ne työt ja rahaa riesanaan,
ne mistään pysty ei sopimaan
Ne huutaa kaikki yöt ja katuu virheitään,
suakin, toisiaan, kipujaan

Ja jossain sun huoneessa, villisilkkiverhot heiluu tuulessa, kun pimenee
Sun tyhjässä huoneessa, tuuli soittaa kristalleja kruunussa
Jos palelee, ne ikkunan sulkee

Sä kuljet kauemmas, kuin koskaan aiemmin, pois äänet kaupungin häviää
Ja purren hammastas, sä tunnet tänään taas vähemmän tätäkin kipeää

Ja jossain sun huoneessa, villisilkkiverhot heiluu tuulessa, kun pimenee
Sun tyhjässä huoneessa, tuuli soittaa kristalleja kruunussa, yö helisee
Sun tyhjässä huoneessa, villisilkkiverhot heiluu tuulessa, kun pimenee
Sun tyhjässä huoneessa, tuuli soittaa kristalleja kruunussa
Jos palelee, ne ikkunan sulkee

Sä kuljet kauemmas, kuin koskaan aiemmin, pois äänet kaupungin häviää...